Pyhiinvaellus

Olen monet kerrat mielessäni miettinyt, kuinka kirjoittaisin tästä aiheesta, eikä mikään tunnu riittävältä. Eteeni ei tule kovin monesti tilanteita, joissa sanat eivät yksinkertaisesti riitä; melkein aina olen lopulta keksinyt sanottavaa. Luultavasti tälläkin kertaa keksin jotain, mutta siitä huolimatta tunnen sanojen jäävän vajaiksi. Nyt sanat tulevat olemaan tärkeitä, sillä tahtoisin parhain mahdollisin keinoin kertoa tästä kokemuksesta, joka jäi kummittelemaan mieleeni (niin voimakkaasti, että työnteosta vaivoin tuli mitään tänään).

Mainitsin ensimmäisessä tai jossakin ensimmäisistä kirjoituksistani aikovani kertoa pitkäaikaisesta haaveestani, jos se toteutuu. Halusin päästä kuuntelemaan Tuomaskuoroa, Leipzigin Tuomaskirkon 800 vuotta vanhaa poikakuoroa, jonka johtajana on muun muassa toiminut Johan Sebastian Bach. Haluan edelleen päästä sinne, mutta tämän ja viime viikon välillä on ero: tänään voin kertoa, että olen kerran istunut Tuomaskirkon parvella ihmetellen, kuinka musiikki voi kuulostaa niin hyvältä. Mikä täydellinen yhdistelmä: Bachia Tuomaskuoron laulamana!

St. Thomaskirche ja Johan Sebastian Bach.

Tämän kaltaisessa tilanteessa on mahtavaa, jos saa jakaa kokemuksen jonkun samanmielisen kanssa. Sopivasti isäukko saapui Berliiniin viime torstaina, ja lauantaiksi ja sunnuntaiksi suuntasimme Leipzigiin. Oli varsin mukavaa osoitella tuttuja kuorolaisia ja kokea sitä ylevää tunnelmaa yhdessä. Minä aivan-ihan-niin-uskomattoman oikeasti sain olla siellä ja kuunnella sitä musiikkia, mikä kuulostaa maailman kauneimmalta minun korviini.

Näin muutama vuosi sitten Tuomaskuorosta kertovan dokumentin, jonka olen sittemmin katsonut muutamaan otteeseen. Oli riemastuttavaa nähdä tuttuja kasvoja kuorolaisten joukossa, jonkin verran kasvaneina. Erityisesti dokumentista mieleen jäi Stefan Kahlen laulama "Erbarme dich" (jotain erittäin vakuuttavaa ja hienoa), ja kyseinen henkilö oli viime lauantain motetissa yksi solisteista. On se melkoista nähdä ihmisiä elävänä. Ja joskus saattaa kädetkin täristä, kun saa ottaa kuvan sellaisesta kuuluisasta henkilöstä, puhumattakaan niistä muutamasta sanasta, jotka vaihtaa sen kuuluisan henkilön kanssa seisoskellen kirkon portailla. Jälkeenpäin hymyilyttää leveästi. Tekisi mieli vähän hyppiä.

Kertokaa ihmiset, mitä sitä voi tästä kirjoittaa? Leipzigin Tuomaskirkko on komean näköinen. Tuntia ennen lauantain motettia kirkon kolmella ovella oli sadan metrin pituiset jonot, mutta onneksi olimme siellä jonottamassa ajoissa, ja sen vuoksi saimme niin hyvät paikat parvelta, ettei parempaa voisi toivoa. Tuomaskuoro kuulosti omin korvin kuultuna paikanpäällä niin hyvältä, että meinasi itku tulla.

Thomanerchor

Voisin sanoa, että viikonloppu pyhitettiin Bachille. Leipzig, Tuomaskirkko, Tuomaskuoro, motetti, Bachin hauta, sekä viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Bach-museo, jossa sunnuntaina saimme aikaa vierähtämään yli neljä tuntia, huolimatta sen pienestä koosta. Ajan kulumisesta voi hyvillä mielin syyttää museon keskellä olevaa huonetta sohvineen, kuulokkeineen ja pienine näyttöineen, joista saattoi löytää Bachin koko tuotannon. Kuka jättäisi sellaisen tilaisuuden hyödyntämättä?

Bachin hauta kirkon etuosassa sekä urkuparvi toisessa päässä.

Museossa oli myös säveltäjän alkuperäisiä nuotteja, urut sekä mielenkiintoinen orkesterihuone ja Bachin sukupuu, jonka avulla sai tutustua musiikkisuvun muihinkin säveltäjiin.

Bach sitä ja Bach tätä: se ei rajoittunut ainoastaan Leipzigiin. Maanantai-iltana erehdyimme isäukon kanssa menemään Dussmann das Kulturkaufhausin alakertaan, jossa on niin paljon klassista musiikkia, ettei siellä tiedä mitä pitäisi tehdä. Se on sellainen paikka, että sieltä ei lähdetä ilman kassintäydellistä cd-levyjä ja lompakko keventyneenä. Mutta kuka sanoo, ettei se olisi hyvä asia!

Tuollaisten paikkojen huono puoli on se, että epätoivo valtaa mielen, kun muistaa, ettei Suomessa ole Dussmannia.

Katumusiikkia Leipzigissä.

Ihmiset, jos rakastatte jotain asiaa, mitä ette ole vielä nähneet, niin menkää näkemään se, niin rakastatte sitä vielä enemmän.

Bis Später alles Leute!

Kuninkaalliset syömingit

Riemun päivä!! Töiden jälkeen huomasin kotiin palattua, että toinen lapaseni on kadonnut. Niin, se äidin neuloma valkoruskea oikean käden lapanen, se, jonka kanssa on monet talvet taisteltu pakkasta vastaan. Ei sitä ihminen osaa aavistaakaan, kuinka lapasen menettäminen voi kirpaista. Siinä tunteiden huumassa ehdin juosta Antonplatzille ja takaisin mitään löytämättä. Päätin olla luovuttamatta ja lähdin avainten sekä kuukausikortin kanssa matkaan, uskomatta, että tämä tarina voisi päättyä näin. Toivoin hartaasti, ettei lapanen ollut löytänyt tietään raitiovaunun tai S-Bahnin lattialle.

Matkustin Antonplatzilta Greifswalder Straßelle ja - uskokaa tai älkää - siellä se oli! Joku tavattoman ystävällinen sielu oli nostanut kovia kokeneen lapaseni aidalle, ja voitte vain kuvitella kuinka liikuttava tuo jälleennäkeminen oli. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, ettei minun ja oikean käden lapasen tarina ole vielä päättynyt, unohtamatta vasemman käden lapasta, joka turvallisesti odotti kotona pelastusoperaation ajan. Etsivä löytää.

Kuva ei liity tapaukseen.

Yllättäen olen päässyt tekemään oman alani tehtäviä töissä siitä huolimatta, että työskentelen kirjakaupassa. Tällä viikolla suunnittelin eräälle tapahtumalle logon, ja vaikka graafinen suunnittelu ei ollutkaan lempiaineitani taidekoulussa, oli mahtavaa päästä piirtämään, suunnittelemaan ja lopuksi toteuttamaan viimeistelyä kuvankäsittelyohjelmalla.

Kerran juttelin työnantajani kanssa siitä, miten erilainen kokemus työssäoppiminen olisi voinut olla esimerkiksi Dussmann das Kulturkaufhaus -paikassa, joka on ostPostin tavoin kirjakauppa, ja jossa ostPostin tavoin on myös paljon muuta tarjolla kuin pelkkiä kirjoja. Suurin ero näiden kahden kaupan välillä on koko. Dussmann on kuin Suomalainen kirjakauppa kerrottuna seitsemällä ja ostPost on kuin pieni antikvariaatti. Jos olisin Dussmannissa työssäoppimassa, saisin todennäköisesti liikaakin kokemusta toimistotyöstä. OstPostin kokoisessa paikassa ei ikinä tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Olen päässyt suunnittelemaan logoa, osallistumaan erilaisiin tapahtumiin, käyttämään vasaraa ja mielikuvitustani, sekä tekemään tietysti jonkun verran toimistotyötä.

Lupasin aikoinaan kertoa enemmän Schloss Charlottenburgista. Olen käynyt kävelemässä linnan puutarhassa kauniina päivänä, milloin oli hyvä kuvata ulkona. Sunnuntaina taas satoi vettä, joten oli täydellinen tilaisuus viettää päivä linnan sisällä kaverin kanssa.

Schloss Charlottenburgin rakennustelineet.

Sivusiipi ilman rakennustelineitä.

Pidän aivan erityisesti siitä, kun museoiden audio-kuuloke-mikä-lie-asia-josta-voi-kuulla-infoa sisältää usein puheen lisäksi musiikkia. "You have just arrived to the castle ballroom." Ja samaan aikaan kuulokkeista alkaa kuulua barokkimusiikkia cembalolla soitettuna. Kokemus on kaikinpuolin nautittavampi. Sitten sitä voi vaan käyskennellä ympäriinsä kaikkien koukeroiden ja kerubien ja kiinalaisten vaasien keskellä. Oikein, oikein mukavaa.

Täällä ne prinssit ja prinsessat pitivät tanssiaisia.

Tämä on mahdollisesti kuningattaren makuuhuone.

Siinä lepää.

Kuninkaallisten syömingit ovat vähän koreampia kuin meidän pitsapaikka.

Linnareissun jälkeen lähdimme syömään italialaiseen ravintolaan, jota kaverini kaveri oli suositellut. Ja ihan syystä! Tarjolla oli pitsaa ja pastaa, ja joka ikinen annos maksoi neljä euroa. Miksei Suomessakin ole tällaisia paikkoja?

Einen schönen Wochenende!

Nokian paluu

Berliinissä on ainakin viikon kestävä Festival of Lights, jota lähdimme porukalla katsomaan menneenä viikonloppuna. Kuuluisien rakennusten seinille heijastettiin valtavan kokoisia animaatioita, joista parhainta sai äänestää jossain mystisessä paikassa, joka ei selvinnyt minulle. Tämän kaltaiset tapahtumat keräävät paikalle suunnattomat ihmisjoukot, ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta keskustan kaduilla liikehti enemmän kansaa kuin päivällä.

Jos luulit että kuvassa on tähdenlento, luulit väärin.

Mitä lie.

Viime viikon työtehtäviin kuului muun muassa mainospyörän laittaminen edustuskuntoon, sekä -vihdoin ja viimein! - muutamia kuvamanipulaatiotehtäviä ja kuvituksen suunnittelua. OstPostilla on netissä online-suunnittelusivusto, jonka avulla minä luon mainoksia ja kuvituksia yrityksen tarpeen mukaan. Olen myös pikkuhiljaa totutellut lataamaani Gimp-ohjelmaan, joskin Photoshopia käyttäneenä se ei ole vienyt minulta kovin paljon aikaa.

Työ pysyy mielenkiintoisena ja monipuolisena, kun joka viikko saan oppia jotain uutta. Edellisenä päivänä en koskaan tiedä, mitä tulen seuraavana päivänä tekemään töissä. Se onkin parhaita puolia tässä työpaikassa hyvän työilmapiirin ja työkavereiden ohella. Mutta ilmeisesti kaikkea ei voi saada, ja parhaissakin asioissa on toisinaan huonot puolensa. En olekaan varmaan vielä kritisoinut epäedullisia työaikoja.

Joskus elämässä tulee hetkiä, jolloin täytyy opetella uudestaan asia, minkä on taitanut kaukaisessa menneisyydessä. Sain kokea tämän hyvin konkreettisesti viime viikolla, saadessani käteen "uuden" puhelimeni - Nokian! Eikä minkä tahansa Nokian, vaan mallin, jota kukaan ei ole nähnyt enää vuosiin. Tämä yksilö on varmasti ensimmäisiä puoliksi kosketusnäyttöjä, näppäimistön ja liukuvan kannen kanssa. Erittäin epäkätevän oloinen. Ja voi sitä riemua, kun tajuaa, ettei osaa käyttää vanhaa Nokian puhelinta.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä sillä mitään vaikeampaa kuin soittaa ja vastaanottaa puheluita.

Ps. Valitan kuvien vähäisyyttä, joka johtuu siitä, ettei kamerani suostunut yhteistyöhön.

Tschau!

Sokeriruokomehu ja Berliinin harmaa puoli

Toisinaan työ pitää ihmisen kiireisenä. Tänään minulla ei ole kiire minnekkään, koska on Saksan yhtenäisyyden päivä, joka on kansallinen vapaapäivä. Mutta toisaalta minulla ei ole maanantaisin töitä, joten tämä päivä olisi muutenkin ollut vapaa. Tänään ei ole sunnuntain tapaan yksikään kauppa auki, mikä on ihan oikein. Kunnioitusta, ihmiset.

Viikko takaperin sunnuntaina Mauerparkissa oli Flohmarkt, niin kuin siellä joka sunnuntai on. Jättimäinen markkinakojujen liittoutuma, tuhansittain ihmisiä, street food -kuja, kymmeniä katumuusikoita, paljon hälinää. Tämä tapahtuma ei ole millään tavalla verrattavissa Suomen sunnuntaimarkkinoihin jo pelkkien mittasuhteidensa takia, mutta myös sen vuoksi miten monipuolista ja mielenkiintoista esinettä ja asiaa siellä on tarjolla. Sää oli kaikin puolin loistava: aurinko paistoi ja oli lämmin.

Väkeä liikkellä.

Street food -kujalla saattoi haistaa samaan aikaan kymmenien eri maiden tuoksuja. Oli saksalaisia makkaroita, intialaista ja vietnamilaista ruokaa, oli koju, jossa maistoin ensimmäisen kerran sokeriruokomehua (erikoista, erittäin hyvää ja makeaa), ja paikka, johon lopulta päädyin kaverini kanssa syömään perinteistä japanilaista ruokaa, okonomiyakia (aivan mahtava makuelämys).

Okonomiyakia inkiväärin kanssa!

Mikäpä sen parempi tapa viettää sunnuntai kuin istuskella rauhassa puistossa ja jutella kaiken maailman asioista, ja vaihtaa välillä paikkaa kun lähistöllä olevan pariskunnan grilli savuttaa suoraan naamalle. Mauerpark on hyvin suosittu ajanviettopaikka viikonloppuisin. Siellä näkyi paljon kokonaisia perhekuntia piknikillä, ihmisiä vain istuskelemassa ja huomaamassa, että kappas, kellohan on jo seitsemän ja me olemme olleet täällä kahdestatoista asti. Ja sen jälkeen voi kävellä U-Bahnhof Eberswalder Straßen lähistöllä olevalle grillille ja syödä döneriä ja currywurstia. Suosittelen lämpimästi.

Koripallo-ottelu.

Mauerpark.

Asumisjärjestelyt ovat muuttuneet. Lauantaina huonekaverini lähti takaisin Italiaan, mikä oli aika surullista, koska olen tottunut menemään hänen kanssaan ihmettelemään kaikenlaisia paikkoja. Mistä sitä tietää milloin tapaa seuraavan kerran. Mutta hän opiskelee Venetsiassa, ja se kuulostaa ihan siltä, että minä olen saanut loistavan syyn lähteä katsomaan tuota legendaarista kaupunkia lähitulevaisuudessa.

Eilen tänne saapui uusi poika Sveitsistä, ja ensi viikolla ranskalainen tyttö lähtee takaisin Ranskaan, mutta parin viikon kuluttua tänne tulee uusi ranskalainen tyttö. Ihmiset tulevat ja menevät. Minä olen ollut täällä kuukauden, ja kaksi kuukautta on vielä edessä. Yhtäkkiä se tuntuu lyhyeltä. Seuraavan kerran lähden varmasti puoleksi vuodeksi.

Berliini ei ole kokonaan sellainen kaunis kaupunki, mikä näkyy näissä kaikissa kuvissa. Yleensä tapanani ei ole ottaa kuvia niistä törkyisimmistä kaduista, kodittomista jokaisen sillan alla, gfaffiteista joka puolella, puhumattakaan joskus nenään tunkeutuvista karmaisevista hajuista, joista ei edes voi ottaa kuvaa. Lähellä Aleksandesplatzia on kummallinen, suuri kerrostalo, jonka yhdessäkään ikkunassa ei ole lasia. Rakennus näyttää noin viidenkymmenen vuoden ikäiseltä, eikä siellä asu ketään. Tällaisia rakennuksia näkee useassa paikassa aivan keskustassa, vieressään hyvin hoidettuja pihoja ja siistejä seiniä. Kontrasti on valtava.

Berliinissä on joka puolella rakennustyömaita, eikä kauniista maisemista tai kohteista aina saa esteettistä kuvaa kaikkine rakennustelineineen, suojamuoveineen ja nostureineen. Sateinen ja harmaa sää on myös etuna, jos haluaa kuvata vähemmän edustavia kuvia kaupungista. Nauttikaa siis näistä muutamista kuvista, joiden avulla pyrin valaisemaan Berliinin monipuolisuutta!

Tällaiselta näyttää East Side Galleryssä. Vasemmalla Berliinin
muuri, kaukana voi nähdä Aleksanderplatzin televisiotornin.

Katu.

Metron sisäänkäynti.

Tämä ikkunalasiton talo ei ole sama, mistä puhuin aiemmin.

Bis Später!