Mistä olen mahdottoman ylpeä

Paluu lumiseen Suomeen tuntui siltä, etten olisi koskaan ollutkaan poissa täältä. Hämmentävää.

Lunta, lunta!

Kaikki maalaamani maatuska-kynttilät. Joku ne ostaa ja polttaa. Hurjaa.

Jos eräs ystävistäni ei olisi kysynyt, mihin aikaa olen lauantaina lähdössä takaisin Suomeen, olisin todennäköisesti myöhästynyt lennolta. Minulla on koko tämän kolmen kuukauden ajan ollut vahva mielikuva siitä, että lentokone lähtee joskus kahdeksan jälkeen illalla lauantaina. Varmistin tarkemman ajan perjantai-aamuna ja huomasin järkytyksekseni lennon lähtevän kahdeksan jälkeen aamulla! Olin ajatellut pakkaavani lähtöpäivän aamuna ja tekeväni vielä jotain sinä päivänä, mutta suunnitelmat muuttuivat. Lähdin töihin viimeistä kertaa mielessäni vain se, etten ollut edes aloittanut pakkaamista, en siivonnut huonetta, ja minulla olisi iltakahdeksaan asti töitä, jonka jälkeen minun olisi tehtävä kaikki nuo ennen kello neljää aamuyöllä, jolloin olisi herättävä ja lähdettävä lentokentälle.

Noin siinä suunnilleen kävi. Viimeinen työpäivä oli oikein hauska, koska kaikki työkaverini olivat samaan aikaan paikan päällä, joten istahdimme teen ja suklaakakun ääreen ja juttelimme kaikenlaista.

Kämpälle palattuani pakkaamisessa ja huoneen siivoamisessa menikin vain pari tuntia, ja kymmenen jälkeen huomasin pääseväni viettämään aikaa kämppäkavereiden kanssa. Keskiyöllä lähdimme Anton Grillille viimeiselle dönerille, ja siitä voikin päätellä, etten sinä yönä nukkunut kovin pitkään.

Suomeen palattuani ensimmäinen asia, mitä kaipaan Berliinistä, on julkinen liikenne. Jouduin odottamaan Helsinki-Vantaan lentoasemalla lähijunaa paljon pitempään kuin olisin arvannut. Ja jouduin oikein väkisin kuluttamaan paljon aikaa ja kävelemään mahdollisimman hitaasti odotellessani bussia, joka lähtisi Kampista Mikkeliin. Ja kaiken huipuksi tunsin suurta epätoivoa katsellessani Mikkelin lähiliikennettä: lauantaina vain kaksi bussia menee keskustasta kotiin, ja nekin seitsemän ja kahdeksan jälkeen illalla, joten kyytiä täytyisi odottaa pari tuntia (ja siinä ajassa ehtisi varmasti kävellä kotiin, oli selässä 23 kilon rinkka tai ei). Onneksi pikkuveli sattui sittenkin olemaan kotona valmiina hakemaan minut.

Lento Berliinistä Helsinkiin kestää kaksi tuntia, ja bussimatka Helsingistä Mikkeliin kolme tuntia, eli yhteensä viisi tuntia. Tästä huolimatta koko matka alkoi neljältä aamulla Saksan pääkaupungista ja päättyi vasta puoli kuuden aikaan illalla kun vihdoin saavuin kotiin. Ah, Suomen julkinen liikenne.

Mitä olen siis oppinut tältä ulkomaanjaksolta? Olen oppinut rakastamaan Berliinin julkista liikennettä: metroa, S-bahnia, busseja ja raitiovaunuja. Se onkin melkoinen ero verrattuna siihen, mitä kerroin ensimmäisessä tai yhdessä ensimmäisistä teksteistäni.

Olen oppinut puhumaan englantia sujuvasti. Ajattelen englanniksi ja olen siitä mahdottoman ylpeä! Tämän vuoden alussa ajattelin vielä olevani henkilö joka ei osaa puhua juurikaan englantia, ja itse asiassa siitä mielikuvasta on hankala päästä eroon, vaikka huomaan valtavaa kehitystä. Vaikka puhun myös saksaa sujuvammin, olisin silti halunnut oppia sitä enemmän. Jos keskityn, kykenen ymmärtämään paljon siitä, mitä ihmiset puhuvat, mutta on vaikeampaa yrittää itse ottaa osaa keskusteluun.

Olen saanut huomattavasti lisää itseluottamusta. Kun ajattelin Saksaan lähtemistä yksin, se oli samalla innostavaa ja pelottavaa. Nyt kun olen asunut siellä kolme kuukautta, olen huomannut, ettei ulkomailla asuminen ole sen pelottavampaa kuin kotimaassakaan. Voisin lähteä minne tahansa, eikä noista kahdesta tunteesta ole jäljellä kuin innostus.

Minulle on muodostunut selkeät tulevaisuuden suunnitelmat, eikä minulla millään jaksaisi olla kärsivällisyyttä odottaa kaiken tapahtumista. Suunnitelmani ovat kuitenkin usein muuttuneet muutaman kuukauden välein, joten saa nähdä mitä tällä kertaa tapahtuu.

Neljännesvuosi Berliinissä on ollut aivan mahtava kokemus. Maailmankuva avartuu, yleissivistys lisääntyy, tapaa erilaisia ihmisiä, itsenäistyy, oppii sietämään erilaisia tilanteita, blaablaablaa. Kuulostan ihan loppuarviointilomakkeelta.

Tekisin tuon kaiken uudestaan milloin tahansa.

Tässä on loppukevennykseksi kuvia joulumarkkinoilta.

Ihmiset luistelivat.

Auf Wiedersehen!

Sydänpipareita ja saunawurstia

Kävin Hampurissa tapaamassa tuttuja ihmisiä. Vaikka olin odottanut viime viikonloppua, siitä huolimatta bussissa tuntui epämukavalta ajatella sinne menemistä, kun en yhtään tiennyt mitä odottaa. Olen viimeksi nähnyt kyseiset ihmiset monta vuotta sitten, ja nyt yllättäen päätin mennä käymään (en ole edes ikinä käynyt heillä), joten mietin, mitä he mahtavat ajatella.

Tämänlaiset ajatukset osottautuivat turhiksi, niin kuin yleensä on tapana. Lauantaina olin kävelyllä näiden ihmisten kanssa, puhuimme kaikenlaisista kiinnostavista asioista, ja tunsin valtavan hyvää oloa siitä, että olin tullut.

Muutaman kuukauden takainen otos. Tämä kuva on vain rekvisiittaa.

Vuosien takainen yhdeksänvuotias poika oli kasvanut minua pitemmäksi. Tapasin ensi kertaa myös ihastuttavan pikkutytön, jonka kanssa tulin heti toimeen huolimatta ontuvasta saksan kielestäni. Toisaalta lasten kanssa tulee puhuttua enemmän saksaa kuin aikuisten, koska lapset, toisin kuin aikuiset, eivät yleensä puhu englantia, joten minun oli yritettävä kovasti, että sain hänet ymmärtämään. Yllättäen kommunikointi sujui melko vaivattomasti.

Perheellä oli vaikuttava kirjasto, josta löysin Kalevalan ainakin kahdella eri kielellä (joista kumpikaan ei ollut suomi), sekä vanhan Suomesta kertovan kirjan saksaksi. Viimeksi mainitun teoksen talon isäntä kertoi ostaneensa joskus 70-luvulla, ja se sisältää muutaman oudon lauseen kuten: "Suomalaiset naiset tykkäävät matkustella nuorena ympäri maailmaa, mutta loppujen lopuksi he palaavat aina Suomeen ja naivat suomalaisen miehen, koska he tietävät mitä suomalainen mies tekee." 70-luvulla muut ihmiset kuulemma ajattelivat näin Suomesta. Jännää, en ole ikinä kuullut moista lausetta.

Hampuri on miellyttävä kaupunki. Miellyttävämpi kuin Berliini. Siellä kaduilla kävellessäni mietin jo, kuinkahan korkea vuokra tuossa talossa on, ja olisipa mukava käydä tuolla ja tuolla. Hampuri on satamakaupunki ja siellä on enemmän puita kuin Berliinissä. Sen koko on myös helpommin käsitettävissä kuin pääkaupungin. Ei varmasti hassumpi paikka asua.

Hieno maalaus talon seinässä. Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä Hampurin kanssa.

Jostain syystä en ottanut ainuttakaan kuvaa viikonloppuna. Paikat, ihmiset ja tapahtumat saavat jäädä muistikuvien varaan tällä kertaa. Tapahtumista puheen ollen, kävimme sunnuntaina suomalaisessa merimieskirkossa, jonka pihalla oli joulubasaari pyttipannuineen ja saunawursteineen! Merimieskirkon sisällä on myös suomalainen kauppa ylihintaisine tuotteineen, sekä tietysti sauna. Paikalla oli enemmän suomalaisia kuin olen vielä kertaakaan täällä ollessani nähnyt. Siellä oli myös arpajaiset, joiden voittona pääsisi kahdella eurolla Suomeen, niin kuin nainen minulle kertoi. Sanoin, että olen menossa ensi viikolla Suomeen, joten ei ehkä tällä kertaa. Nainen jatkoi, että miten olisi ensi vuonna; voisin lomailla Suomessa! Loistava idea, vaan hyödytön tässä tapauksessa.

Takaisin Berliiniin. Loppu alkaa jo lähestyä. Tänään olen täyttänyt joitain papereita ja tein loppuarvioinnin saksan kielessä. Tulos oli aivan uskomattoman surkea; taso pysyi samana (A1), vaikka muutaman yksittäisen osion tulos paranikin. Tämä on tietysti sen syytä, etten ole töissä puhunut saksaa, koska en kykene viralliseen asiakaspalvelukieleen saksaksi. Tiedän silti, että osaan puhua saksaa paremmin kuin kolme kuukautta sitten.

Tänään tapasin viimeistä kertaa (nyyh) paria kielikurssin kaveriani Potsdamer Platzilla. Menimme oikein hienoon intialaiseen ravintolaan, mikä oli hieman hämmentävää, sillä en tiennyt kuinka syödä. Eteeni tuotiin lähes tyhjä lautanen, jolla oli ohutta tulista leipää, sekä kuppi minun tilaamaa annostani, joka osottautui pelkäksi kastikkeeksi. Keskellä pöytää oli kuppi riisiä meille kaikille kolmelle. Pöytään tuotiin vielä yhtä erilaista leipää, sekä salaattilautanen. Pitikö syödä erikseen vai yhdessä? Leivän päällä vai ilman? Onneksi toinen kavereistani oli ennenkin käynyt siellä, joten minä vain katsoin miten hän söi.

Tänään joulumarkkinat ovat virallisesti alkaneet (ainakin luultavasti). Monella aukealla on kojuja, ja olen kiertänyt kävellen keskustaa ja etsinyt uusia paikkoja. Suosikkini oli kaupungintalon aukealla olevat joulumarkkinat, joissa on aivan häkellyttävä tunnelma. Ihmisiä, jouluvaloja, puisia kojuja tavaroineen, karuselleja ja maailmanpyörä, ja uskomattoman hyviä tuoksuja joka puolella, tekojää, jossa ihmiset luistelivat, joulumusiikkia ilmassa (klassista kaiken lisäksi). Oli melko valoisaa, joten aion mennä sinne uudestaan pimeällä, koska tunnelma on silloin hieman erilainen (eikä näe sitä lumen olemattomuutta maassa niin helposti). Noin puolen kilometrin päässä Aleksanderplatzilla on toiset joulumarkkinat, jotka eivät ole niin hienot, mutta löysin sieltäkin jotain.

Tässä on muutama kuva, mutta aion laittaa lisää sitten kun käyn uudestaan jonain iltana.

Epäilemättä hyvää salamia.

Aleksanderplatz.

Niitä riittää jokaiselle.

Tschüss!

Kansanlauluja ja sinisiä puita

Minkälainen pakkomielle ihmisillä on vähätellä asioita? Tai ajatella, että jos minä olen tätä mieltä, niin kaikki muutkin varmasti ajattelevat samoin.

Kuvitelkaa, että olen pikkutytöstä asti halunnut päästä Saksaan joulumarkkinoille. Vuosikymmen takaperin näin joulumarkkinoista kertovan videon, ja tapahtuma näytti aivan satumaiselta. Nyt kun vihdoin olen päässyt Saksaan pitemmäksi ajaksi, ja kun joulumarkkinatkin alkavat sopivasti muutaman päivän päästä, on aivan loistava tilaisuus päästä ihastelemaan niitä joulukojuja ja nauttimaan tunnelmasta. "I'm so excited!" olen muutaman kerran sanonut kavereille, ja mitä olen kuullut vastaukseksi? "They are not that good." "Too many people." "It's not that great." "It's the same every year."

Turhauttaa! Tottakai joulumarkkinat ovat samanlaiset joka vuosi, eivätkä niin hohdokkaat, jos on sattunut asumaan Saksassa lapsesta asti. Mutta miksi pitää heti lytätä toisten ilo? Tykkään innostua asioista, pienistäkin, ja sellainen innostus lopahtaa, kun joutuu selittelemään, miksi ihmeessä on niin innostunut.

Tämän talon alimmassa kerroksessa asun. Kuva on muutaman viikon takaa.

Eilen oli viimeinen päivä, jolloin työskentelin erään työkaverini kanssa. Illan päätteeksi juttelimme vähän miten tämä työharjoitteluaika on mennyt, ja totesin, että ostPostissa on ollut todella mukavaa työskennellä, sillä ilmapiiri on niin mahtava. Olen erittäin kiitollinen siitä, että alkuviikkojen tunnelmat jäivät vain alkuviikkojen tunnelmiksi. Loppujen lopuksi tämä työpaikka on antanut paljon, ja tähän asti olen suurimmaksi osaksi nauttinut työskentelemisestä, ja toivon nauttivani vastaisuudessakin. Luultavasti mitään hälyttävää ei viikon aikana tapahdu.

Viikonloppuna olin mukana laulamassa itäeurooppalaisia kansanlauluja, muun muassa puolaksi ja joksikin muuksi kieleksi, joka näytti venäjältä. Sen lisäksi, että sanoja oli vaikea lausua, kun ne kirjoitetaan aivan eri tavalla, oli myös hankalaa yrittää laulaa erilaisella tekniikalla kuin mitä minulle on kuorossa opetettu. Kaikesta huolimatta oli hienoa päästä laulamaan pitkästä aikaa kunnolla.

Säkeistöjä muutamasta laulusta. Aina voi arvailla, mitä nuo sanat tarkoittavat.

Selailin tänään ostPostin nettisivuja (jos et huomannut, niin tuo on linkki) ja oli hauskaa huomata suurimman osan siellä olevista kuvista olevan minun ottamiani tai tekemiäni. Iso osa työajastani kuluu kuvia suunnitellessa erilaisilla design-ohjelmilla. Yhden kuvan tekeminen saattaa viedä yllättävän paljon aikaa. Kuin myös maatuskojen maalaaminen (tänään syntyi Lumikki).

Alla on kaksi esimerkkiä töistä, joita olen tehnyt. Ylempi on juliste kierrätys-työpajaan, ja alempi on kuva edellä mainitulle kansanlaulutapaukselle.

Lukekaa pois.

Sinisiä puita.

Bis Später!

Miksi kannattaa valokuvata kattoja

Minulla on kolme työkaveria (työnantajan lisäksi), jotka ovat töissä eri päivinä, joten eilen oli ensimmäinen kerta, jolloin me kaikki olimme samassa paikassa samaan aikaan. Kello viiden epävirallisessa kokouksessa joimme teetä, söimme suklaakeksejä ja joululeivoksia, sekä keskustelimme eräistä nimeltämainitsemattomien suurvaltojen johtajista ja niinkin positiivisesta aiheesta kuin kolmas maailmansota. Tunnelma oli varsin hilpeä, ja kokouksen päätteeksi otimme yhteiskuvan muistoksi.

Kuluneen viikon aikana olen seikkaillut vähän joka paikassa. Eräänä päivänä paistoi yllättäen aurinko, joten en voinut olla lähtemättä kuvausretkelle juutalaiselle hautausmaalle, jonka löysin melko läheltä eräänä toisena päivänä. Se oli varmasti yksi syksyn kauneimmista päivistä.

Hautoja.

Lehtimatto varjoilla, olkaa hyvä.

Viime sunnuntaina pääsin ihastelemaan Alte Nationalgallerien teoksia, kuten Paul Cézannea, Vincent van Goghia, Auguste Renoiria ja Claude Monetia, sekä saksalaisia biedermeier -maalareita. Päivän päätteeksi kaverini tarjosi minulle läksiäisillallisen ravintolassa. Vaikka lähtööni on aikaa kaksi ja puoli viikkoa, joitakin kavereita näen nyt viimeisiä kertoja. Tuntuu haikealta, koska jos tämän jälkeen haluan nähdä heitä vielä joskus, minun täytyy suunnitella ja nähdä vaivaa sen eteen, että olemme edes samassa maassa samaan aikaan.

Keskeneräinen.

Maalaus. Ovi. Toinen maalaus.

Édouard Manet: In the Conservatory

Aina kannattaa kuvata kattoja. Sieltä voi löytää jotain kiinnostavaa ja kaunista.

Maanantaina minulla ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia, mutta keskellä päivää päätin lähteä yhden kämppäkaverini kanssa Potsdamiin, joka on pieni kaupunki Berliinistä lounaaseen. Sinne on noin tunnin junamatka Berliinin keskustasta, ja se on tyyliltään aivan erilainen kuin Saksan pääkaupunki. Rakennukset ovat matalia ja vanhoja, ja yksi keskustan pääkaduista muistuttaa vanhaa Porvoota. Potsdamin keskustassa on myös hollantilainen kortteli, joka näyttää 1800-luvun lontoolaiselta tehdastyöläiskadulta. Kaupungissa on monia mielenkiintoisia rakennuksia ja kauniita kirkkoja, sekä kuuluisat puistot linnoineen, joita ei ollut tällä kertaa aikaa käydä katsomassa. Potsdam vaikuttaa viehättävältä, kiinnostavalta ja sopivalta paikalta asua. Kaupungin väkilukukin on helpommin käsitettävissä kuin Berliinin (tarkistin sen Wikipediasta); noin satakuusikymmentä tuhatta, mikä on melko tavallinen määrä Suomen suurimmissa kaupungeissa.

Brandenburgin portti nro. 2.

Hollantilaiskortteli, joka näyttää Lontoolta.

Einen schönen Tag noch!

Joululauluja koreaksi

Kirjakaupassakin työskennellessä voi pääasiallinen tehtävä olla logojen suunnittelu, mainosvalokuvaaminen ja maatuska-nukkejen maalaaminen. Tällä viikolla minulla on ollut työn alla pyöräprojekti: jo parhaat päivänsä nähnyt ruostekasa, josta irrotin kaikki varastamisen arvoiset osat (en se minä ollut, ne menivät työkaverille), hioin pinnan tasaiseksi ja maalasin spraymaalilla oranssiksi. On virkistävää päästä välillä käyttämään jakoavainta ja hiomakonetta tietokoneella istumisen sijaan.

Toissapäivänä kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni maatuskan maalaamista, joka tuntui aluksi melkein mahdottomalta, etenkin ilman minkäänlaista opastusta. Onneksi työpaikalla on joka puolella näitä venäläisiä puunukkeja, joista otin jonkun verran mallia. Työn teki hankalammaksi se, että puolet maaleista oli kuivunut, joten osa ajasta kului mielikuvitusta käyttäessä. Takkuisen alun jälkeen maalaaminen alkoi sujua, ja sain lopuksi jopa kiitosta työnantajalta: "She looks like she comes from Asia!"

Parin viikon aikana (mukaanlukien legendaarinen Leipzig-viikonloppu) olen päässyt näkemään lisää kiinnostavia paikkoja Berliinissä. Kävin isäukon kanssa DDR-museossa, jossa ajoin Trabant-simulaattorilla Itä-Berliinin kaduilla, loin sosialistisen naisen, ja käyskentelin DDR:n aikaisessa kerrostalohuoneistossa. Aivan kuin olisi vieraillut oikeasti jonkun luona.

Alaikäisetkin saa ajaa Trabantilla.

Vierailu Itä-Berliiniläisessä kodissa.

Paljon vieraita.

Tuntui lähes alkuasukkaalta esitellessäni kaupunkia, vaikka en ole ollut täällä kuin vähän yli kahden kuukauden ajan.

Eräänä iltana juttelin kämppäkaverin kanssa siitä, miten ikävä on kavereita ja laulamista. Vahinko, ettemme tienneet samoja lauluja, koska olisimme halunneet laulaa jotain, mutta käytännössä idea ei toiminut. Juttelimme lisää, ja jossain vaiheessa huomasimme, että itse asiassa me tiedämme muutamia samoja lauluja! Kaiken päätteeksi istuimme pöydän ääressä laulaen Petteri Punakuonoa, Joulupukki matkaan jo käy, ja Taas toivotus hyvän joulun, koreaksi ja suomeksi. Voitte kuvitella kuinka korviahivelevältä se kuulosti.

Tänään aamulla tein pitkästä aikaa jotain muuta kuin vain odotin kotona työpäivän alkamista. Kävin Euroopan suurimmalla kirpputorilla, jossa on varmasti ainakin kuusi kerrosta. Sieltä luulisi löytyvän kaikkea tarpeellista, vaikka en jostain syystä löytänyt etsimääni. Lohdutuspalkintona siellä oli hieno kierreportaikko, jota sai ihan ilmaiseksi kävellä ylös ja alas.

Euroopan suurimman kirpputorin jälkeen lähdin käymään vähän pienemmällä vintage-kirpputorilla ja tutustuin samalla uuteen osaan Berliiniä, ja meinasin lopuksi myöhästyä töistä.

Huomasin kauhukseni, että kolmen viikon päästä on aika palata takaisin Suomeen. Mihin kolme kuukautta katosi? Eikö sen pitäisi olla pitkä aika? Toisaalta odotan paluuta, mutta toisaalta tuntuu siltä, että minulla on vielä liian paljon nähtävää täällä.

Tältä näyttää Berliinin muuri Potsdamer Platzilla.

Bis bald!

Pyhiinvaellus

Olen monet kerrat mielessäni miettinyt, kuinka kirjoittaisin tästä aiheesta, eikä mikään tunnu riittävältä. Eteeni ei tule kovin monesti tilanteita, joissa sanat eivät yksinkertaisesti riitä; melkein aina olen lopulta keksinyt sanottavaa. Luultavasti tälläkin kertaa keksin jotain, mutta siitä huolimatta tunnen sanojen jäävän vajaiksi. Nyt sanat tulevat olemaan tärkeitä, sillä tahtoisin parhain mahdollisin keinoin kertoa tästä kokemuksesta, joka jäi kummittelemaan mieleeni (niin voimakkaasti, että työnteosta vaivoin tuli mitään tänään).

Mainitsin ensimmäisessä tai jossakin ensimmäisistä kirjoituksistani aikovani kertoa pitkäaikaisesta haaveestani, jos se toteutuu. Halusin päästä kuuntelemaan Tuomaskuoroa, Leipzigin Tuomaskirkon 800 vuotta vanhaa poikakuoroa, jonka johtajana on muun muassa toiminut Johan Sebastian Bach. Haluan edelleen päästä sinne, mutta tämän ja viime viikon välillä on ero: tänään voin kertoa, että olen kerran istunut Tuomaskirkon parvella ihmetellen, kuinka musiikki voi kuulostaa niin hyvältä. Mikä täydellinen yhdistelmä: Bachia Tuomaskuoron laulamana!

St. Thomaskirche ja Johan Sebastian Bach.

Tämän kaltaisessa tilanteessa on mahtavaa, jos saa jakaa kokemuksen jonkun samanmielisen kanssa. Sopivasti isäukko saapui Berliiniin viime torstaina, ja lauantaiksi ja sunnuntaiksi suuntasimme Leipzigiin. Oli varsin mukavaa osoitella tuttuja kuorolaisia ja kokea sitä ylevää tunnelmaa yhdessä. Minä aivan-ihan-niin-uskomattoman oikeasti sain olla siellä ja kuunnella sitä musiikkia, mikä kuulostaa maailman kauneimmalta minun korviini.

Näin muutama vuosi sitten Tuomaskuorosta kertovan dokumentin, jonka olen sittemmin katsonut muutamaan otteeseen. Oli riemastuttavaa nähdä tuttuja kasvoja kuorolaisten joukossa, jonkin verran kasvaneina. Erityisesti dokumentista mieleen jäi Stefan Kahlen laulama "Erbarme dich" (jotain erittäin vakuuttavaa ja hienoa), ja kyseinen henkilö oli viime lauantain motetissa yksi solisteista. On se melkoista nähdä ihmisiä elävänä. Ja joskus saattaa kädetkin täristä, kun saa ottaa kuvan sellaisesta kuuluisasta henkilöstä, puhumattakaan niistä muutamasta sanasta, jotka vaihtaa sen kuuluisan henkilön kanssa seisoskellen kirkon portailla. Jälkeenpäin hymyilyttää leveästi. Tekisi mieli vähän hyppiä.

Kertokaa ihmiset, mitä sitä voi tästä kirjoittaa? Leipzigin Tuomaskirkko on komean näköinen. Tuntia ennen lauantain motettia kirkon kolmella ovella oli sadan metrin pituiset jonot, mutta onneksi olimme siellä jonottamassa ajoissa, ja sen vuoksi saimme niin hyvät paikat parvelta, ettei parempaa voisi toivoa. Tuomaskuoro kuulosti omin korvin kuultuna paikanpäällä niin hyvältä, että meinasi itku tulla.

Thomanerchor

Voisin sanoa, että viikonloppu pyhitettiin Bachille. Leipzig, Tuomaskirkko, Tuomaskuoro, motetti, Bachin hauta, sekä viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Bach-museo, jossa sunnuntaina saimme aikaa vierähtämään yli neljä tuntia, huolimatta sen pienestä koosta. Ajan kulumisesta voi hyvillä mielin syyttää museon keskellä olevaa huonetta sohvineen, kuulokkeineen ja pienine näyttöineen, joista saattoi löytää Bachin koko tuotannon. Kuka jättäisi sellaisen tilaisuuden hyödyntämättä?

Bachin hauta kirkon etuosassa sekä urkuparvi toisessa päässä.

Museossa oli myös säveltäjän alkuperäisiä nuotteja, urut sekä mielenkiintoinen orkesterihuone ja Bachin sukupuu, jonka avulla sai tutustua musiikkisuvun muihinkin säveltäjiin.

Bach sitä ja Bach tätä: se ei rajoittunut ainoastaan Leipzigiin. Maanantai-iltana erehdyimme isäukon kanssa menemään Dussmann das Kulturkaufhausin alakertaan, jossa on niin paljon klassista musiikkia, ettei siellä tiedä mitä pitäisi tehdä. Se on sellainen paikka, että sieltä ei lähdetä ilman kassintäydellistä cd-levyjä ja lompakko keventyneenä. Mutta kuka sanoo, ettei se olisi hyvä asia!

Tuollaisten paikkojen huono puoli on se, että epätoivo valtaa mielen, kun muistaa, ettei Suomessa ole Dussmannia.

Katumusiikkia Leipzigissä.

Ihmiset, jos rakastatte jotain asiaa, mitä ette ole vielä nähneet, niin menkää näkemään se, niin rakastatte sitä vielä enemmän.

Bis Später alles Leute!

Kuninkaalliset syömingit

Riemun päivä!! Töiden jälkeen huomasin kotiin palattua, että toinen lapaseni on kadonnut. Niin, se äidin neuloma valkoruskea oikean käden lapanen, se, jonka kanssa on monet talvet taisteltu pakkasta vastaan. Ei sitä ihminen osaa aavistaakaan, kuinka lapasen menettäminen voi kirpaista. Siinä tunteiden huumassa ehdin juosta Antonplatzille ja takaisin mitään löytämättä. Päätin olla luovuttamatta ja lähdin avainten sekä kuukausikortin kanssa matkaan, uskomatta, että tämä tarina voisi päättyä näin. Toivoin hartaasti, ettei lapanen ollut löytänyt tietään raitiovaunun tai S-Bahnin lattialle.

Matkustin Antonplatzilta Greifswalder Straßelle ja - uskokaa tai älkää - siellä se oli! Joku tavattoman ystävällinen sielu oli nostanut kovia kokeneen lapaseni aidalle, ja voitte vain kuvitella kuinka liikuttava tuo jälleennäkeminen oli. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, ettei minun ja oikean käden lapasen tarina ole vielä päättynyt, unohtamatta vasemman käden lapasta, joka turvallisesti odotti kotona pelastusoperaation ajan. Etsivä löytää.

Kuva ei liity tapaukseen.

Yllättäen olen päässyt tekemään oman alani tehtäviä töissä siitä huolimatta, että työskentelen kirjakaupassa. Tällä viikolla suunnittelin eräälle tapahtumalle logon, ja vaikka graafinen suunnittelu ei ollutkaan lempiaineitani taidekoulussa, oli mahtavaa päästä piirtämään, suunnittelemaan ja lopuksi toteuttamaan viimeistelyä kuvankäsittelyohjelmalla.

Kerran juttelin työnantajani kanssa siitä, miten erilainen kokemus työssäoppiminen olisi voinut olla esimerkiksi Dussmann das Kulturkaufhaus -paikassa, joka on ostPostin tavoin kirjakauppa, ja jossa ostPostin tavoin on myös paljon muuta tarjolla kuin pelkkiä kirjoja. Suurin ero näiden kahden kaupan välillä on koko. Dussmann on kuin Suomalainen kirjakauppa kerrottuna seitsemällä ja ostPost on kuin pieni antikvariaatti. Jos olisin Dussmannissa työssäoppimassa, saisin todennäköisesti liikaakin kokemusta toimistotyöstä. OstPostin kokoisessa paikassa ei ikinä tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Olen päässyt suunnittelemaan logoa, osallistumaan erilaisiin tapahtumiin, käyttämään vasaraa ja mielikuvitustani, sekä tekemään tietysti jonkun verran toimistotyötä.

Lupasin aikoinaan kertoa enemmän Schloss Charlottenburgista. Olen käynyt kävelemässä linnan puutarhassa kauniina päivänä, milloin oli hyvä kuvata ulkona. Sunnuntaina taas satoi vettä, joten oli täydellinen tilaisuus viettää päivä linnan sisällä kaverin kanssa.

Schloss Charlottenburgin rakennustelineet.

Sivusiipi ilman rakennustelineitä.

Pidän aivan erityisesti siitä, kun museoiden audio-kuuloke-mikä-lie-asia-josta-voi-kuulla-infoa sisältää usein puheen lisäksi musiikkia. "You have just arrived to the castle ballroom." Ja samaan aikaan kuulokkeista alkaa kuulua barokkimusiikkia cembalolla soitettuna. Kokemus on kaikinpuolin nautittavampi. Sitten sitä voi vaan käyskennellä ympäriinsä kaikkien koukeroiden ja kerubien ja kiinalaisten vaasien keskellä. Oikein, oikein mukavaa.

Täällä ne prinssit ja prinsessat pitivät tanssiaisia.

Tämä on mahdollisesti kuningattaren makuuhuone.

Siinä lepää.

Kuninkaallisten syömingit ovat vähän koreampia kuin meidän pitsapaikka.

Linnareissun jälkeen lähdimme syömään italialaiseen ravintolaan, jota kaverini kaveri oli suositellut. Ja ihan syystä! Tarjolla oli pitsaa ja pastaa, ja joka ikinen annos maksoi neljä euroa. Miksei Suomessakin ole tällaisia paikkoja?

Einen schönen Wochenende!