lauantai 24. syyskuuta 2016

Kurpitsakeittoa

Työviikko on ohi. Tänään olin varautunut työskentelemään kahdeksaan asti, mutta unohdin, että lauantaisin ostPost sulkeutuu kuudelta. Onneksi sain tiedon tästä ennen kuin aloin paiskimaan ylitöitä.

ostPostin julkisivua.

Työkaverit ovat kaikki todella mukavia, ja siksi paikassa on miellyttävä työskennellä. Työtehtävät ovat monipuolisia, eikä yhteen ehdi kunnolla kyllästyä. Tällä viikolla olen laittanut kirjoja myyntiin saksankielisille sivustoille, jakanut valehtelematta tuhansia flaijereita ympäri Friedrichshainia, päivittänyt yrityksen verkkosivuja ja blogia ja niitä kaikkia muita paikkoja netissä, missä ostPost kuuluttaa tapahtumista. Olen niiden lisäksi tiskannut ja siivonnut, palvellut erittäin vähän asiakkaita ja koristellut julkisivua. Eilen illalla pimeän tultua minä, työnantaja ja toinen työntekijä istahdimme pöydän ääreen ja söimme kurpitsakeittoa.

Työskentelytilani.

Olen tällä viikolla oppinut paljon lisää ostPostin toiminnasta. Muutaman kerran viikossa illalla takahuoneessa pidetään venäjän-, saksan- ja puolan kielen kursseja. Lisäksi yritys järjestää kaikenlaista tapahtumaa kaikenikäisille ihmisille, esimerkkinä Lerntag, joka järjestetään huomenna. Tapahtumaan voi käydä tutustumassa painamalla tätä.

Työaikoihin alan jo hieman tottua. Päivät ovat muulta osin vähän toimettomia kun en tapaa enää kavereita niin usein kun kahtena ensimmäisenä viikkona. Mutta sen vuoksi viikonlopuista osaan nauttia entistä enemmän: ei ole töihin menoa, ja se aika on varattu työn ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle. Ah, miten mukavaa.

Tälle illalle on luvassa viiden hengen italialainen illallinen kämppäkavereiden kanssa. Lyhyemmät työajat osuivat tällä kertaa juuri oikealle päivälle, koska viimeksi en kerennyt illalliselle, koska olin myöhään töissä.

Kirkko, jonka bongasin. Sijaitsee työmatkani varrella, omistaa uskomattoman
hienot lasimaalaukset.

Erittäin mukavaa jo alkanutta viikonloppua!

tiistai 20. syyskuuta 2016

Faarao ja vaatekauppa-wrappi

Heute hatte ich sehr kurz Tag. Tänään oli ensimmäinen työpäiväni ja tässä tiivistelmä siitä: nukuin pitkään, tein eväät, lähdin liian aikaisin, koska en ollut tarkastanut, kuinka pitkään matkassa menee, olin perillä ostPostissa reilusti etuajassa, kävi ilmi, että minun olisi pitänyt ottaa oma tietokone mukaan (minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, että tästä olisi ollut puhetta), ja tästä edes minun pitää muistaa ottaa se mukaan joka päivä. Join teetä, söin latvialaista suklaata (vai oliko se liettualaista), opin kuinka tehdään viittä erilaista kahvia, sekä kuinka päivitetään yrityksen verkkosivuja. Puolentoista tunnin kuluttua sain lähteä, ja se oli varmasti yksi elämäni lyhimmistä työpäivistä.

Positiivista tässä päivässä on ollut se, että työpaikka epäsuotuisine työaikoineen ei tunnu enää niin ahdistavalta. Toinen työkaverini vaikuttaa mukavalta, toisen tapaan huomenna. Molemmat ovat kotoisin Venäjältä tai ainakin oletan niin. Eniten minua jännittää se, että verkkosivujen päivittäminen tulee olemaan hyvin suurelta osalta minun huolehdittavissa, ja minun pitää tehdä se luonnollisesti saksaksi. Onneksi apuna saa käyttää sanakirjoja ja aina-niin-luotettavaa Google Kääntäjää. Lisäksi asiakkaille täytyy puhua saksaa, vaikka very bad German, niin kuin työnantajani sanoi, ja samalla heille täytyy osata tehdä cappuccino tai latte, niin että ne todella ovat cappuccinoja tai latteja, eivätkä mitään muuta.

Sen verran sain selville puolessatoista tunnissa. Myöhemmin minut perehdytetään muihinkin tehtäviin, mutta alussa saan pääosin työskennellä verkkosivujen parissa.

Viime päivinä on tapahtunut kaikenlaista. Odottamattomia ja kummallisia ja hauskoja asioita. Lauantaina minulla ja huonekaverillani oli aikomus mennä ihmettelemään Berliinin muuria, mutta Aleksanderplatzille päästyämme jouduimme keskelle mielenosoitusta. En ole vieläkään aivan varma, mitä asiaa siellä ajettiin, mutta tämmöiseen suomalaiseen hiukan pienemmästä kaupungista tulevaan ihmiseen kaikki ne sadat poliisit, tuhannet mielenosoittajat ja lukemattomat kyltit sekä liput iskulauseineen tekivät vaikutuksen. Etenkin kun minulla ei ole aikaisempaa kokemusta sellaisista tapahtumista.

Mielenilmaus.

Berliinin muuria piti tietenkin käydä katsomassa, lähinnä sen merkityksen vuoksi. Kävimme East Side Galleryssä. Paikan päällä muuri ei ollut mitenkään ihmeellinen; muutaman metrin korkuinen kohtuullisen ohut betoniseinä täynnä graffitimaalauksia, joista voi olla montaa mieltä. Jotkut kuvat olivat oivaltavia ja hienoja, ja suurin osa oli toteutettu taitavasti. Kunnon kuvia muurista ei saanut helposti, koska paikalla oli suuri joukko muitakin kiinnostuneita, ja koska kovin kauas muurista ei voinut peruuttaa jäämättä auton alle. Muurin edessä oli myös pitkän matkaa verkkoaita, jota oli hankalaa saada kuvan ulkopuolelle. Berliinin muuri oli aikoinaan pystyssä erottamassa ihmisiä toisistaan ja nyt tuo verkkoaita erotti minut ja Berliinin muurin. Kuinka julmaa.

Muuri. Tässä kuvassa ei ole verkkoaitaa.

Lauantaisin keskustassa on laidasta laitaan tapahtumia. Berliinin muuri -reissun jälkeen palasimme Aleksanderplatzille käydäksemme eräässä vaatekaupassa, jossa yllättäen jaettiin ilmaista ruokaa, jonkinlaisia salaattia ja bratwurstia sisältäviä wrappeja. Ilmainen ruoka on aina tervetullutta, varsinkin jos se on yhtä maistuvaa kuin lauantaiset vaatekauppa-wrapit.

Ilmaista ruokaa!

Pesin viikonloppuna myös ensimmäisen kerran pyykkiä, mikä oli mielenkiintoinen reissu. Enpä ole ennen valmistautunut siihen tapaan mennessäni pyykkiä pesemään. Otin mukaan laukun, jonne pakkasin kirjan, rahaa ja kuukausikortin, sekä kangaskassin likapyykille ja pesuaineelle. Matkustin raitiovaunulla yhden pysäkinvälin Albertinenstrasselle. Pesulassa maksoin 3,50e, että saisin pyykkikoneen pyörimään, ja sitten odottelin koneen pyörimistä neljänkymmenen minuutin ajan lukien kirjaa.

Löydä kuvasta suomenkielinen kirja.

Eilen kävin museosaaren kahdessa ainoassa museossa, jotka ovat maanantaisin auki: Neues Museum, jossa on esillä Nefertitin rintakuva (jota ei saanut kuvata), sekä Pergamonmuseum, jonka sisällä on luonnollisessa koossaan muun muassa antiikin ajan monumentteja. Pergamonin alttaria, josta museo on saanut nimensä, kunnostetaan tällä hetkellä, joten sitä en päässyt näkemään.

Luultavasti kreikkalaisen jumalattaren patsas.

Tonttuja.

Faarao Amasiksen nenätön pää.

Viimeinen leposija.

Ishtarin portti. Ainakin osa siitä.

Jonkin kreikkalaisen rakennuksen raunioita.

Islamilaista koristelua islamilaisissa esineissä.

Maanantai on hyvä päivä ottaa päiväunet museosaarella.

Täällä ollessa ei juurikaan pääse puhumaan suomea, paitsi jos käy Finnland Institutissa, tai opettaa kämppäkavereille muutaman sanan, tai on yhteydessä suomea puhuviin ihmisiin. Kun päivisin puhuu pääasiassa englantia, huomaa pian ajattelevansa englanniksi. Kun kahden viikon ajan on käynyt saksantunneilla, sekin kieli alkaa tarttua, ja seuraavaksi huomaa puhuvansa sekaisin useampia kieliä. Välillä on tullut tilanteita, joissa en ole millään saanut mieleen jotain sanaa englanniksi, mutta saksaksi sen olen muistanut. Ja jostain käsittämättömästä syystä eräänä päivänä muistin jonkun sanan vain ruotsiksi. Tällaiset tilanteet aiheuttavat sen, että välillä puhun lauseilla kuten: Ich kann nicht do that because I have to do something heute. Aber ich habe Zeit tomorrow.

Hyvää päivänjatkoa!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Näin kerron hyvästä musiikista

Kuulkaa, kerran eräs tuttavani sanoi, että hyvää musiikkia mitataan kansainvälisellä kananliha-asteikolla. Jos musiikinkuuntelupaikkana on esimerkiksi Berliinin Nikolaikirche, voi asteikko toisinaan mennä sekaisin. Live-musiikissa yhdistyy kuulo- ja näköaisti, jotka tekevät kokemuksesta huikaisevamman verrattuna Spotifyn ääressä istumiseen kotona. Tällä kertaa kyseinen hyvä musiikki ei aivan täyttänyt "live-musiikin" kriteerejä, koska se tuli nauhalta, mutta antakaas kun kerron koko tarinan.

Suunnitelmiini kuuluu käydä mahdollisimman monessa kirkossa. Tänään koulun jälkeen käväisin Meyerbeerstrassella (accommodation, apartment, huoneisto, talo, koti?? Tästä hetkestä lähtien aion sanoa majoituspaikkaa kodiksi. Huomattavasti helpompaa) lepuuttamassa jalkojani, syömässä nakkeja, paistettuja kananmunia ja kurkkua, sekä heittämässä ylimääräiset tavarat matkasta. Sen jälkeen lähdin raitiovaunulla takaisin keskustaan etsimään muutamasta kaupasta jotain, mitä en loppujen lopuksi löytänyt. Tästä masentumatta suuntasin kulkuni päivän pääkohteeseen, Nikolaikircheen. En ole vielä ehtinyt kuljeskella siinä osassa keskustaa, vaikka se on aivan Aleksanderplatzin vieressä. Nikolaiviertel on Berliinin vanhin alue, joka tuhoutui maailmansotien aikana. Se uudelleenrakennettiin muutamia vuosikymmeniä sitten historialliseen tyyliin.

Nikolaikirche

Berliinin Nikolaikirche toimii nykypäivänä museona, ja opiskelija pääsee sisään kolmella eurolla. Kirkon sisällä vitriineihin oli koottu monia vuosisatoja vanhoja esineitä kuten koruja, kengänpohjia ja ehtoollismaljoja. Oli enkeleitä ja ihmisiä esittäviä patsaita, sekä luonnollista kokoa oleva krusifiksi. Kaikkein hienoin asia löytyi kuitenkin urkuparvelta, jonne johtavia portaita en meinannut ensin huomata. Tuoleja, kuulokkeita ja näyttö, josta sai valita haluaako kuunnella Crügeriä, Bachia vai Buxtehudea (vai kymmentä muuta säveltäjää). Istuin, laitoin kuulokkeet korville ja kuuntelin.

Soittolista.

Kirkko on juuri oikea paikka kuunnella sellaista musiikkia. Ja vaikka paikan päällä ei ollut soitinyhtyettä eikä kuoroa, tuntui sanoinkuvaamattoman mahtavalta istua urkuparvella, katsoa korkeita holvikaaria ja kuunnella "Wie soll ich dich empfangen". Tiedättekö, semmoisesta tulee niin ylevä olo.

Tykkään symmetrisistä kuvista.

Kuuntelin yllä olevan kantaatin ensimmäisen osan, joka kuuluu videon alussa.

Olisi tehnyt mieli jäädä parvelle istumaan kuunnellen lista loppuun, mutta neljän sävellyksen jälkeen minulla oli kiire kiertää kirkko ennen kuin se suljettaisiin. Ei kuitenkaan niin kiire, etten olisi ehtinyt rauhassa ihastella kaikkea ympärillä olevaa.


Lensi enkeli.

Kotimatkasta en mainitse kuin sen verran että kävin ensimmäisen kerran Dunkin' Donutsissa. Hymyilytti, ja että hymyilyttää vieläkin, tosin ei sen donitsin takia, vaikka oli sekin ihan hyvää.

Ps. Ajattelin kirjoittaa enemmän siitä, kun kävin lauantaina kuljeskelemassa Charlottenburgin linnan puutarhassa, mutta jätän sen myöhemmäksi. Taidan joskus tulevaisuudessa käydä sisälläkin.

Ps. nro II. Viime perjantain testistä sain oikein huimat 63%, eli rimaa hipoen! Olen niin ylpeä itsestäni.

Ps. nro III. Kävin Finnland Institutissa, josta löysin suomenkielisen kirjaston. Ainakin kolme hyllyä sen tyylisiä kirjoja kuin Tuntematon sotilas, Iijoelta etelään ja Puhdistus. Nyt koulu- ja kotimatkat sujuvat mukavasti Mielensäpahoittajaa lukiessa.

Auf Wiedersehen!

lauantai 10. syyskuuta 2016

Edesmenneitä ihmisiä ja vanhoja tuttuja

Eräs henkilö täällä Berliinissä sanoi minulle tällä viikolla, että toin lämmön mukanani tullessani Suomesta. En tiedä siitä, mutta täällä tosiaan on lämmintä. Pitkähihainen paita on aivan liikaa päivänä, jolloin aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpötila kohoaa 30:een celsius-asteeseen. Onneksi kielikurssiluokka sijaitsee viileässä kivitalossa.

Kurssilla on jokaisen viikon lopuksi testi, jossa käydään läpi viikolla opiskeltuja uusia asioita. Testissä täytyy saada 60% oikein päästäkseen jatkamaan samalla kurssilla. Muussa tapauksessa joutuu käymään uudestaan samat asiat. Tämä ei kuitenkaan koske minua, koska opiskelen vain kaksi viikkoa. Siitä huolimatta jännitin turhan paljon perjantain testiä, koska en oikein tiennyt mitä kaikkea siihen piti lukea, ja totta kai haluan osoittaa, etten ole turhaan sillä kurssilla. Koko viikko on ollut vähän hermoja kiristävä opettajan puhuessa jatkuvasti saksaa ja olettaessa minun ymmärtävän kaiken. Mutta yllättäen, saadessani testipaperin eteeni, tajusin osaavani suurimman osan tehtävistä. Tulokset saa tietää vasta seuraavan viikon maanantaina, joten pienellä jännityksellä odotan vielä, vaikka koe ei ollutkaan niin vaikea kuin kuvittelin.

Olen minä muutakin tehnyt kuin vain istunut saksan tunneilla. Olen tutustunut ihmisiin, ihaillut kaupunkia ja suklaan halpoja hintoja, sekä käynyt kuuluisissa paikoissa, kuten Brandenburgin portilla ja kävellyt Unter den Linden. Kävin myös tapaamassa työnantajaani jossain syvällä Berliinin pikkukaduilla. OstPost-kauppaan ei löydä, jos ei tiedä sen olevan siellä. Tai sinne voi mahdollisesti eksyä, jos eksyy oikein pahasti. Paikkaan on noin tunnin matka Meyerbeerstrasselta. Todellisuudessa matka on muutaman kilometrin, mutta julkisilla kulkiessa aika pidentyy.

Ooh katsokaa, Brandenburgin portti.

Näin ensivaikutelman saaneena olen vähän pettynyt, muun muassa edellä mainitsemani sijainnin takia, jonka vuoksi paikkaan ei eksy paljon asiakkaita. Suurin pettymyksen aiheuttaja on kuitenkin työajat, jotka ovat tiistaista lauantaihin joka päivä 14.00-20.00. Vapaata aikaa on tietysti ennen töitä, mutta kaikki muut ovat silloin koulussa ja töissä, joten joudun viettämään aikaa yksin. Ja koska työmatka kestää tunnin, olen perillä Meyerbeerstrassella yhdeksän aikoihin illalla, jolloin ei ehdi enää tehdä juuri mitään. Vapaapäivä maanantaina on sentään jonkinlainen lohtu. Luulen, että voimme silti keskustella työnantajan kanssa työajoista, jos minulla jonakin viikonloppuna on esimerkiksi menoa.

Unter den Linden.

Ennen matkaa kuvittelin, että kaikki tulee varmasti olemaan mahtavaa. Ei olisi pitänyt yllättyä, että asiat eivät aina mene niin kuin itse haluaisi. Itse asiassa siitä tuli mieleeni tänään, että minua viehättäisi kaikista eniten vain opiskella kielikurssilla kolme kuukautta. Siinä ajassa varmasti oppisi puhumaan saksaa sujuvasti ja tutustua opiskelukavereihin paremmin. Kaiken lisäksi kouluajat ovat erittäin sopivia.

Saa sitä aina kuvitella.

Tapasin eilen jo edesmenneen ihailemani ihmisen, erään Johan Sebastian Bachin, sekä monia muita erittäin kuuluisia henkilöitä.

Sellainen on mahdollista, jos astuu sisälle Madame Tussaudsin vahakabinettiin. Tavanomaisen näyttelyn lisäksi siellä oli Star Wars- näyttely, mikä oli tietysti aivan mahtava lisä!

Mitä Anne Frank kirjoitti päiväkirjaansa?

Kävin Sigmund Freudin vastaanotolla.

Viisaan Yodan kanssa istuin.

Han Solo, prinsessa Leia.

USA:n presidentti oli pitkä.

Törmäsin vanhaan tuttuun tuossa kotimatkalla.

Loppukevennyksenä voin kertoa, että täältä ei oikein mistään kaupasta löydä tavallisia tikku- tai puikkojäätelöitä. Täytyy mennä jäätelöbaariin, jos en onnistu löytämään kauppaa, josta niitä saisi.

Tschüss!

tiistai 6. syyskuuta 2016

Raitiovaunu, omavapauksia ja eksyminen

Kun Berliinissä on kolmatta päivää, ehtii tapahtua kaikenlaista. Tulee esimerkiksi syötyä kulmaleipomossa sekä päivällistä että seuraavan päivän aamupalaa, koska kaupat ovat sunnuntaisin kiinni. Ja huomattua, että asunto on varsin kansainvälinen. Lähdettyä kielikurssille, jouduttua liian vaikealle tasolle ja vaihdettua tasoa. Myöhästyin tänä aamuna.

Päällimmäisenä asiana mielessä on se, miten paljon täällä olen yhtäkkiä puhunut englantia ja saksaa. Jälkimmäistä tietysti vähemmän, koska kielitaito ei vielä riitä kaikenkattavaan löpinään. Englanninkielentaito on hämmästyttänyt minua positiivisesti. Puhumiseen tietysti liittyy myös henkilöt, joille osoittaa verbaalista antiaan. Ne henkilöt ovat hämmästyttäneet minua positiivisesti vielä enemmän.

Meyerbeerstrasse 29:ssä asuu lisäkseni korealainen, ranskalainen, italialainen ja jonkun mystisen kansallisuuden edustaja, joka ei ole vielä selvinnyt minulle. Kielikurssille ihmisiä on tullut ainakin Syyriasta, Tsekistä, Japanista ja Koreasta. On ollut mahtavaa päästä juttelemaan näiden ihmisten kanssa, ja ne puhumiset eivät varmasti jää viimeiseksi kerraksi.

Asunnossa on yhteinen olohuone ja keittiö, sekä kaksi vessaa ja suihku. Yhden ja kahden hengen huoneita on yhteensä viisi, ja kaikkialla on kokolattiamatot. (Alla oleva kuva ei liity tapaukseen.)

Marienkirche ja Berliner Fernsehturm.

Berliinin julkinen liikenne yhdistettynä kuukausikorttiin on jotain, mikä on salakavalasti muutaman päivän sisällä päässyt suosiooni. On aivan naurettavan helppoa hypätä raitiovaunuun, S-Bahniin metroon tai bussiin, joita lähtee jokaiselta pysäkiltä viiden minuutin välein. Et voi myöhästyä. Paitsi jos olet todella lahjakas. Ja minun tämänaamuinen myöhästyminen ei liittynyt millään tavalla julkisiin kulkuneuvoihin. Uusiin paikkoihin pääseminen tietysti vaatii jonkin verran tarkkuutta ja usein suunnasta kysymistä, mutta rohkenen uskoa että jos olen näin hyvin päässyt perille muutamassa päivässä, ei kestä enää pitkääkään aikaa kun voin jo sanoa tuntevani reitit.

Jos haluan pestä pyykkiä, minun täytyy hypätä Antonplatzilta (lähin pysäkki) raitiovaunuun ja matkata sen kyydissä noin puolen kilometrin verran. Siellä sijaitsee katupesula, jonne voisi aivan hyvin kävellä, mutta miksi vaivautua kun pääsee raitiovaunulla kymmenen minuuttia nopeammin?

Tänään sain läksyjä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Sain niitä eilenkin, mutta vaihtaessani kurssia otin omavapauksia ja oletin, ettei niitä tarvitse enää tehdä. Haahuilin koulun jälkeen korealaisen kurssikaverini kanssa keskustassa etsimässä Dussmann das Kulturhaus-nimistä kauppaa. Eksyimme, löysimme takaisin, erosimme eräällä asemalla, ja minä jatkoin matkaani kauppaan, josta ostin kurssikirjat. Kurssikirjojen lisäksi siellä myydään laidasta laitaan kirjallisuutta, elokuvia, kaikenlaisia askartelu- ja taidetarvikkeita, ja kaiken huipuksi siellä on mahtava kokoelma klassista musiikkia. Musiikkiosasto on kellarikerroksessa, ja siellä ei ensimmäisellä kerralla oikein osaa tehdä mitään, koska valinnanvaraa on niin hurja määrä.

Musiikista puheen ollen, naapurissa on jonkinlainen musiikkiopisto, ja on oikein mukavaa kuunnella avonaisesta ikkunasta pianon sekä puhallin- ja kielisoittimien ääniä, ja joskus kuoron laulua.

Nyt kun eksyin aiheesta, niin voin taas palata läksyihin. Kurssikirjat ovat saksaksi, ja sen vuoksi puhelimeen lataamani suomi-saksa -sanakirja on osoittautunut käteväksi. Se ei kuitenkaan lohduta, kun opettaja puhuu akkusatiivista ja datiivista, ja et osaa sanoa mitä ne tarkoittavat.  On melko hankalaa päästä kärryille, jos tulee kurssille kesken kaiken muiden opiskellessa jo toista kuukautta.

Tällä hetkellä on jo huimasti parempi olo kuin tulopäivänä. Sunnuntaina kannoin seitsemäntoista kiloa painavaa rinkkaa selässäni ympäri Berliiniä ja kyselin puolelta tusinalta ihmiseltä oikeaa reittiä. Saavuin Meyerbeerstrasselle vain huomatakseni talon olevan täynnä tuntemattomia ihmisiä, joille piti puhua. Olin väsynyt matkasta ja sosiaalisen ähkyn valtaama, joten sulkeuduin huoneeseeni, josta en sitten uskaltanut oikein tulla pois vähään aikaan. Olonsa kotoisaksi tuntemiseen vaaditaan vain hieman tuttavallista sananvaihtoa, ja sen vuoksi maanantai oli jo helpompi. Lisäksi suurin osa ihmisitä oli jo lähtenyt pois.

Kulkiessani paikasta toiseen olen usein huomannut jonkin tutun nähtävyyden, jonka en ole ajatellut olevan siellä. Tänään näin bussin ikkunasta jotain, joka muistutti erehdyttävästi Berliinin muuria. No, missä muuallakaan se olisi? Eilen söin lounasleipääni jossain kuuluisalla aukealla oikealla puolellani Marienkirche, jossa olin hetkeä aikaisemmin käynyt, ja joka ei tietenkään pettänyt odotuksia. Syötyäni suuntasin askeleeni kohti vähän matkan päässä sijaitsevaa museosaarta ja Berlin Domia, joka taas edustaa aivan erilaista tyyliä kuin Marienkirche. Sisälle päästäkseen opiskelijan on maksettava viisi euroa. Tajusin juuri, että enhän minä ole enää opiskelija. Minulla on joka tapauksessa opiskelijakortti, jonka kielikoulu antoi minulle. Joten olenhan minä sittenkin opiskelija ainakin kaksi viikkoa. On toki erittäin mukavaa, että korttia voi käyttää koko tämän kolmen kuukauden ajan.

Marienkirchen keskikäytävä.
Berlin Domin komeutta.

Krypta Berlin Domin alla, jossa lepää monen
kuninkaallisen maalliset jäänteet.

Huomenna menen ensimmäistä kertaa katsomaan työpaikkaani ja tapaamaan työnantajaa. Toivottavasti muistan sen, ettei käy niin kuin tänään. Kahdelta oli ollut tapaaminen, josta minun korviini ei ollut kantautunut minkäänlaista viestiä, joten en tietenkään ollut siellä.

Alles klar! Kaikkea jännitystä ja mukavaa oloa himmentää ainoastaan kummallinen epäkätevä jättiläistyyny, joka ei minulta saa kovin korkeaa mukavuusluokitusta.

Bis bald!