Raitiovaunu, omavapauksia ja eksyminen

Kun Berliinissä on kolmatta päivää, ehtii tapahtua kaikenlaista. Tulee esimerkiksi syötyä kulmaleipomossa sekä päivällistä että seuraavan päivän aamupalaa, koska kaupat ovat sunnuntaisin kiinni. Ja huomattua, että asunto on varsin kansainvälinen. Lähdettyä kielikurssille, jouduttua liian vaikealle tasolle ja vaihdettua tasoa. Myöhästyin tänä aamuna.

Päällimmäisenä asiana mielessä on se, miten paljon täällä olen yhtäkkiä puhunut englantia ja saksaa. Jälkimmäistä tietysti vähemmän, koska kielitaito ei vielä riitä kaikenkattavaan löpinään. Englanninkielentaito on hämmästyttänyt minua positiivisesti. Puhumiseen tietysti liittyy myös henkilöt, joille osoittaa verbaalista antiaan. Ne henkilöt ovat hämmästyttäneet minua positiivisesti vielä enemmän.

Meyerbeerstrasse 29:ssä asuu lisäkseni korealainen, ranskalainen, italialainen ja jonkun mystisen kansallisuuden edustaja, joka ei ole vielä selvinnyt minulle. Kielikurssille ihmisiä on tullut ainakin Syyriasta, Tsekistä, Japanista ja Koreasta. On ollut mahtavaa päästä juttelemaan näiden ihmisten kanssa, ja ne puhumiset eivät varmasti jää viimeiseksi kerraksi.

Asunnossa on yhteinen olohuone ja keittiö, sekä kaksi vessaa ja suihku. Yhden ja kahden hengen huoneita on yhteensä viisi, ja kaikkialla on kokolattiamatot. (Alla oleva kuva ei liity tapaukseen.)

Marienkirche ja Berliner Fernsehturm.

Berliinin julkinen liikenne yhdistettynä kuukausikorttiin on jotain, mikä on salakavalasti muutaman päivän sisällä päässyt suosiooni. On aivan naurettavan helppoa hypätä raitiovaunuun, S-Bahniin metroon tai bussiin, joita lähtee jokaiselta pysäkiltä viiden minuutin välein. Et voi myöhästyä. Paitsi jos olet todella lahjakas. Ja minun tämänaamuinen myöhästyminen ei liittynyt millään tavalla julkisiin kulkuneuvoihin. Uusiin paikkoihin pääseminen tietysti vaatii jonkin verran tarkkuutta ja usein suunnasta kysymistä, mutta rohkenen uskoa että jos olen näin hyvin päässyt perille muutamassa päivässä, ei kestä enää pitkääkään aikaa kun voin jo sanoa tuntevani reitit.

Jos haluan pestä pyykkiä, minun täytyy hypätä Antonplatzilta (lähin pysäkki) raitiovaunuun ja matkata sen kyydissä noin puolen kilometrin verran. Siellä sijaitsee katupesula, jonne voisi aivan hyvin kävellä, mutta miksi vaivautua kun pääsee raitiovaunulla kymmenen minuuttia nopeammin?

Tänään sain läksyjä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Sain niitä eilenkin, mutta vaihtaessani kurssia otin omavapauksia ja oletin, ettei niitä tarvitse enää tehdä. Haahuilin koulun jälkeen korealaisen kurssikaverini kanssa keskustassa etsimässä Dussmann das Kulturhaus-nimistä kauppaa. Eksyimme, löysimme takaisin, erosimme eräällä asemalla, ja minä jatkoin matkaani kauppaan, josta ostin kurssikirjat. Kurssikirjojen lisäksi siellä myydään laidasta laitaan kirjallisuutta, elokuvia, kaikenlaisia askartelu- ja taidetarvikkeita, ja kaiken huipuksi siellä on mahtava kokoelma klassista musiikkia. Musiikkiosasto on kellarikerroksessa, ja siellä ei ensimmäisellä kerralla oikein osaa tehdä mitään, koska valinnanvaraa on niin hurja määrä.

Musiikista puheen ollen, naapurissa on jonkinlainen musiikkiopisto, ja on oikein mukavaa kuunnella avonaisesta ikkunasta pianon sekä puhallin- ja kielisoittimien ääniä, ja joskus kuoron laulua.

Nyt kun eksyin aiheesta, niin voin taas palata läksyihin. Kurssikirjat ovat saksaksi, ja sen vuoksi puhelimeen lataamani suomi-saksa -sanakirja on osoittautunut käteväksi. Se ei kuitenkaan lohduta, kun opettaja puhuu akkusatiivista ja datiivista, ja et osaa sanoa mitä ne tarkoittavat.  On melko hankalaa päästä kärryille, jos tulee kurssille kesken kaiken muiden opiskellessa jo toista kuukautta.

Tällä hetkellä on jo huimasti parempi olo kuin tulopäivänä. Sunnuntaina kannoin seitsemäntoista kiloa painavaa rinkkaa selässäni ympäri Berliiniä ja kyselin puolelta tusinalta ihmiseltä oikeaa reittiä. Saavuin Meyerbeerstrasselle vain huomatakseni talon olevan täynnä tuntemattomia ihmisiä, joille piti puhua. Olin väsynyt matkasta ja sosiaalisen ähkyn valtaama, joten sulkeuduin huoneeseeni, josta en sitten uskaltanut oikein tulla pois vähään aikaan. Olonsa kotoisaksi tuntemiseen vaaditaan vain hieman tuttavallista sananvaihtoa, ja sen vuoksi maanantai oli jo helpompi. Lisäksi suurin osa ihmisitä oli jo lähtenyt pois.

Kulkiessani paikasta toiseen olen usein huomannut jonkin tutun nähtävyyden, jonka en ole ajatellut olevan siellä. Tänään näin bussin ikkunasta jotain, joka muistutti erehdyttävästi Berliinin muuria. No, missä muuallakaan se olisi? Eilen söin lounasleipääni jossain kuuluisalla aukealla oikealla puolellani Marienkirche, jossa olin hetkeä aikaisemmin käynyt, ja joka ei tietenkään pettänyt odotuksia. Syötyäni suuntasin askeleeni kohti vähän matkan päässä sijaitsevaa museosaarta ja Berlin Domia, joka taas edustaa aivan erilaista tyyliä kuin Marienkirche. Sisälle päästäkseen opiskelijan on maksettava viisi euroa. Tajusin juuri, että enhän minä ole enää opiskelija. Minulla on joka tapauksessa opiskelijakortti, jonka kielikoulu antoi minulle. Joten olenhan minä sittenkin opiskelija ainakin kaksi viikkoa. On toki erittäin mukavaa, että korttia voi käyttää koko tämän kolmen kuukauden ajan.

Marienkirchen keskikäytävä.

Berlin Domin komeutta.

Krypta Berlin Domin alla, jossa lepää monen
kuninkaallisen maalliset jäänteet.

Huomenna menen ensimmäistä kertaa katsomaan työpaikkaani ja tapaamaan työnantajaa. Toivottavasti muistan sen, ettei käy niin kuin tänään. Kahdelta oli ollut tapaaminen, josta minun korviini ei ollut kantautunut minkäänlaista viestiä, joten en tietenkään ollut siellä.

Alles klar! Kaikkea jännitystä ja mukavaa oloa himmentää ainoastaan kummallinen epäkätevä jättiläistyyny, joka ei minulta saa kovin korkeaa mukavuusluokitusta.

Bis bald!